Push The Sky Away

Juuri, kun pääsin kuluvalla viikolla sanomasta lääkärille, että "joojoo, CEF tuntuu paljon helpommalta kuin doketakseli, kun ei oo sitä flunssakierrettä", niin enköhän kärsi melkoisista oloista.

Sain sairaalalta torstaina aiempaa vahvempia pahoinvoinninestolääkkeitä, joten oksentaa ei ole tarvinnut. Huono olo on silti. Lisäksi pahoinvointilääkkeet aiheuttavat tottakai muita oireita, kuten vatsan käsittämätöntä turpoamista suureksi, kipeäksi palloksi, joka ei meinaa hellittää millään. Ja närästystä. Ja mitä kaikkea. Monta päivää on nyt mennyt ihan lötköillessä. Perjantaina jaksoin tsempata, koska Jonna oli kylässä, ja käytiin syömässä ja tutustumassa uuteen ihanaan putiikkiin (nettikauppa KLIK!) tässä naapurissa, ja kävin illalla Sannan synttäreilläkin. Ja eilen illalla Marian synttäritupareissa. Mutta sosiaalisissakin tilanteissa olen ollut kuin haamu, en oo jaksanut oikein jutella ja on pitänyt kovasti keskittyä hereillä pysymiseen ja kaikkeen muuhun paitsi vatsassa vellovaan ikävään oloon.

Kävin myös torstaina kompressiohihan ja -hanskan mittauksessa. Niillä hoidetaan leikatun puolen turvotusta, joka johtuu poistetuista imusolmukkeista (-> nesteet eivät kierrä), ja joka ei oo missään nimessä kovin terveellistä. Sairaala maksaa hihan ja hanskan, ja nyt odotellessa niitä omien mittojen mukaan valmistettuja yksilöitä, kädessäni on väliaikainen hanska. Harmaa. Omathan tulevat sitten olemaan mustat. Kyllä tämä turvotusta poistaa! Aamulla se pistetään käteen ja illalla otetaan poies. Se, joutuuko tällaisia käyttämään koko loppuelämän, päivästä toiseen, kesät talvet, on vielä mysteeri, mutta vaihtoehto. Toki nyt kun hoidot ovat kesken, turvotusta on luultavasti enemmän kuin tulevaisuudessa. Mutta never know. Ahdistaa tämmöset.

Turvotus ahdistaa muutenkin tajuttomasti. Tiedän, että se tuntuu kaiken keskellä jotenkin turhalta, mutta se on niin vahva osa kehonkuvaa kuitenkin, se, miltä näyttää… Mitkä vaatteet mahtuu päälle. Osa on varmasti ihan rehellistä lihomista, kiitos liikkumattomuuden ja todella epämääräisen ateriarytmin, mutta toivon, että osa on vain nesteitä. Lihaksista nyt ei ole minkäänlaista tietoakaan enää. Ah-dis-taa. Tiedän, että kai ne sitten joskus saa takaisin. Ja kyllähän minä liikun aina kun kykenen, vaikka näitä reilun viikon taukoja tuleekin helposti. Viime viikolla kävin muuten ensimmäistä kertaa reilun neljän kilsan lenkillä sitten jonkun syyskuun alun. Tuntui ihan hirveältä. Mutta selvisin! Eniten ehkä angstaankin sitä, kun tähän koko hommaan ei ole minkäänlaista kontrollia. Normaalisti ihminen voi valita itse mitä syö ja miten liikkuu, ja on tottunut sitä kenties tekemäänkin. Löytämään iloa niistä. Nyt tuntuu, ettei mulla ole minkäänlaista osaa eikä arpaa kyseisiin asioihin. Pitää ikään kuin vaan mennä virran mukana, ja siinä sivussa tuntea itsensä rumaksi. Äh.

Hiukset sentäs eivät ole lähteneet enää! Ehkä ne on tottuneet noihin myrkkyihin. Toisaalta, on tapauksia, joissa kaikki lähtee vasta viimeisen hoidon loputtua.

Eilen aamulla keräsin lakanapyykkiä mytyksi lattialle. Illan tullen se mytty oli siinä edelleen. Äsken sain sen koneeseen. Saavutus kai sekin. Vielä kun saisi viikon tiskivuoren jonnekin piilotettua.

Tiedän, että kun pari päivää vielä jaksaa, niin olo helpottaa, ja pääsen taas vähän liikkumaan ja jaksan ehkä tehdä jotain muutakin kuin möllöttää lattialla. Olisi kamalasti suunnitelmia esimerkiksi joulukorteista ja -lahjoista, mutta ne ovat kovastikin vielä siinä suunnitelma-asteella. Nyt just ei ole virkeyttä toteutukseen asti. Ehkä ensi viikolla sitten.




p.s. Vakuutusasia uusitun keittiön parketin suhteen on vieläkin auki. Hiivatin vakuutusyhtiöt!! Haluavat kiertää kaikki mahdolliset reitit, ettei tarttis maksaa.

Kuva joku vanha bokeh-kokeilu Linnanmäeltä. Otsikko Nick Caven uusimmalta, joka soi tässä juuri taustalla. <3