Raiteilla

En olekaan vähään aikaan tänne kirjoittanut. Elämä ja sitä myötä myös hoidot ovat siirtyneet OYSiin. Yksi hormonipistos on täällä annettu, samoin yksi Herceptin, joka vaihdettiin pistokseen iv:n sijasta, koska verisuonet. Ei se pistoskaan mukava ole, kestää viitisen minuuttia ja aina puolen minsan välein laitetaan milli lisää ainetta reiteen. Pari ekaa minuuttia kirvelee tolkuttomasti, mutta sitten reisi turtuu ja kipu hälvenee. Jälkeenpäin ainakin ekalla kerralla tuli melkoisen mojova jälki, kun iho reagoi lääkkeeseen. Kaksmiljoonaa kertaa kivempi silti kuin suonensisäinen versio. HUSissa tapana kuulemma on, että annetaan suoneen, vaikka pistos on nykyisin myös vaihtoehto. Noin niinkun muutenkin on vähän eroja sairaanhoitopiirien ohjeiden ja käytäntöjen välillä. Oulussa joka paikkaan saa yleensä odottaa k-a-u-a-n (ei puhettakaan Kallion terveysaseman näytteenottolabran tyyppisestä tehokkuudesta), mutta toisaalta palvelu on ystävällisempää. Jännityksellä odotan, millainen onkologini on.

Vuosi sitten tähän aikaan vastaanotin vieraita sairaalassa. Olin pöhnäinen lääkkeistä ja leikkauspuolta särki, mutta itse operaatio oli ohi. Siinä vaiheessa ei vielä ollut tietoa tulevasta. Nyt, vuosipäivänä, kävin taas TT-kuvauksessa. Eilen verikokeessa ja sydämen ultrassa (suonia on muuten taas tökitty oikein olan takaa), huomenna olisi sitten lääkäri ja tämänhetkisen tuomion paikka. Ääk, ääk ja ääk. Väsymys on edelleen hankaloittamassa menoa, enkä jaksa uskoa sen johtuvan ainoastaan edelleen vähän vaiheessa olevasta muuttohässäkästä/remontista tai ajoittaisesta kovasta treenistä (edustusjoukkueeseen siirtyminen Oulussa on tuonut hiukka haastavampia tanssijuttuja eteeni, apua). Nukkuminen on vähän semmoista ja tämmöistä (koska hormonilääkitys), ja hemoglobiinikaan ei oo noussut sytojen loputtua kuin vaivaiset 5 yksikköä. Toissaviikon kokeissa se oli siis 122, mutta mainittakoon, että meikäläisellä lihattomasta ruokavaliosta huolimatta normaali hemis on siinä 150 paikkeilla. Ei ihme jos väsyttää.

Hiukset kasvavat kovaa vauhtia (oon aamuisin ihan peikko!), ja kohta niihin voisi pitkästä aikaa laittaa jotain väriäkin. :) Ripset ja kulmakarvat ovat myöskin vihdoin entisessä mallissa. Jee!

Kuvassa en ole minä, vaan Helena, josta otin otoksia viimeisten HAC-tanssitreenieni jälkeen Helsingin Käpylässä.

Ei näin.

Sen siitä taas saa, kun vahingossa löytää blogin, jonka kirjoitukset ovat kuin omasta elämästä. Ja kun kirjoittajalla alkaa jo sairauden toinen kierros. Ja kun pian sen jälkeen blogikirjoitukset loppuvat kuin seinään.

Tilastotkaan eivät kuulosta tänään hyviltä. Paitsi että rintasyöpään sairastuu vuosittain Suomessa nykyään 4800 naissukupuolen edustajaa eli käytännössä JOKA KAHDEKSAS, ois tämmöstä tarjolla:

1. Rintasyöpään sairastuneista 90 % on elossa viiden vuoden kuluttua diagnoosista.
2. Levinnyttä rintasyöpää sairastavilla odotettavissa olevan eliniän mediaani on 2-3 vuotta, hyvässä tapauksessa voidaan saavuttaa 10 elinvuotta.

Viimeksi sädetyslääkäri puhui tosta kymmenestä vuodesta. Mutta mediaani 2-3 vuotta??!

Helvetti.

Catching the sun

Sädehoito on ohi! Oli itseasiassa jo viikko sitten. Sädetetyn alueen iho tosin saattaa mennä pahemmaksi vielä jonkin aikaa, ja koska olen ilmeisesti öisin tiedottomassa tilassa raapinut kaulaani, on siinä tällä hetkellä aika ikävät jäljet. Sädetettävä alue siis ylsi kaulan tyveen saakka. Tänään olinkin ottamassa jälleen vastaan herceptiniä. Suoniakin löytyi, kun lilluttelin kättä ensin pitkään kuuman veden alla. Enää yksi moinen käynti syöpiksellä, ja sitten hoidot siirtyvätkin jo Ouluun. Jännää!

Sairauslomakin loppui. Viimeiset saikkupäivät vietin Kuusaalla, ja eilen hipsin toimistolle. Kohtalo se jaksaa taas levitellä ironiaansa, kun puolen vuoden pitkän saikun jälkeen ensimmäisenä työpäivänä olen niinkin vähäpätöisen sairauden kuin FLUNSSAN murtama. Tänään jäin siis suosiolla kotiin, sairaala- ja psykologi-käyntejä lukuun ottamatta. Karsea olo. Mun puolestani saisi jo sairastelu riittää, ihan kaikenlainen siis.

Muuttostressiä alkaa kyllä kohta pukata, mutta sentäs remppajutut alkaa olla mallillaan. Tosin pitäisi kiireen vilkkaa tilailla kodinkoneita ja WC-kalusteita. Kiintokalusteiden tekijä on kuitenkin valittu ja kalusteetkin saadaan ajallaan. Jee. :) Oon myös tehnyt paljon henkistä työtä pakkaamisen suhteen - miettinyt, mitkä tavarat menevät kiertoon jne. Fyysinen työ on tosin tekemättä. Paitsi sainhan mä eilen puolet CDistäni laitettua yhteen pahvilootaan. Sen jälkeen totesin, että se loota painaa noin puolillaankin liikaa. Perus.

Pikkuhiljaa paluuta arkeen, siis. Siten kuin siihen pystyy. Töissä olen joka tapauksessa vielä vajaatehoisena, ja varmasti muutenkin elämässä vielä pitkään. Just tänään keskusteltiin hoitajan kanssa sairaalalla, miten palautuminen voi kestää useamman kuukauden. Tai voiko tästä sitten koskaan palautua, en tiedä, mutta jos nyt fyysisyydestä puhutaan. Paskaa mitä paskaa. Oon kuitenkin monesta asiasta kiitollinen. Kuten siitä, että voin kävellä omilla jaloillani sairaalaan ja sieltä pois. On paljon potilaita, jotka pitää tuoda sinne paareilla kantaen. Rankkaa on myös nähdä syöpää sairastavia lapsia. Onneksi lapsilla usein on lähes automaattisesti asenne kohdillaan. Eivät vielä raukat tajua elämän lopullisuutta. Ja hyvä niin.

Helminauhaa

Huhhei. Sädehoito alkaa olla puolivälissä. Tietäähän sen, että nopeasti ne päivät lopulta hurahtavat ohi, sisälsivät ne sitten jotain mukavaa tai jotain ikävää. Jälkeenpäin on helppo hymähdellä ikuisuudelta tuntuvalle aikakäsitykselle.

Sädetys ei onneksi ole fyysisesti kummoistakaan. Alustalle mennään makaamaan yläruumis paljaana, kädet pään yläpuolella, ja lähelle rintaa tulee masiina joka tuottaa erilaisten, muuttuvien aukkojen läpi korjaavia säteitään. Loppusäde tuotetaan vielä jonkunlaisen erillisen härpäkkeen lävitse. Kokonaisuudessaan aikaa menee yleensä 10-15 minuuttia, mutta joskus käy niin, ettei oikeaa asentoa meinaa löytyä. Hoitajat siis asettelevat minut alustalle huoneessa olevien lasereiden ja rintaani jo aiemmin tatuoitujen pienten pisteiden avulla. Täytyy olla täsmälleen oikeassa paikassa ja liikkumatta koko hoidon ajan, että säteily menee oikeaan paikkaan.

Riippuen sädetysalueesta, sivuoireet ovat moninaiset (näin ainakin oon käsittänyt). Itsellä hoito on paikallista, eikä kohdistu mihinkään elimiin, joten sivuoireetkin ovat paikallisia - punoitusta ja arkuutta hoitoalueella. Olen ahkerasti rasvannut ihoani, joten se ei toivottavasti ala kuiva kovin pahasti. Käytännössä tunne on vähän sama, kuin jos olisi polttanut itsensä auringossa. Henkisesti sädehoito on vähän hankalampaa. Rytmiä päiviin, joo-o, mutta on vaikeaa, kun sairaala määrää elämästäsi. Herään joka aamu seitsemältä vain raahautuakseni vartiksi Meilahteen. Loppupäivä menee sitten vähän miten menee.

Nyt on muutenkin ollut paljon henkisesti hankalia päiviä. Hormonilääkkeillä saattaa olla sormensa sopassa, mutta suurin syy on varmasti yksin kotona vietetyt päivät. Usein tuntuu kovin merkityksettömältä. Vaikka kotonakin olisi tekemistä, kuten muuton tai remontin suunnittelua, saan harvoin mitään aikaan. Olo on vaan tosi blöö. Iltaisin herään yleensä eloon, kiitos treenauksen. Usein tanssitreeneihin tai joogaan lähtiessä ketuttaa hetkellisesti koko harrastus, mutta tunnin, parin jälkeen oon ihan kuin uusi ihminen! Elämä tuntuu saaneen taas merkityksen. On se jännä. Siksi, vaikka töihinpaluu ei ihan järjettömästi kiinnostakaan, uskon sen olevan vain hyväksi mulle. Saan jotain sisältöä näihin päiviin.

Toni on Hemavanissa laskureissulla poikain kanssa, joten mulla on entistäkin yksinäisempi loppuviikko tiedossa, buu. Onneksi on sovittuna lounasta ja iltamenojakin viikonlopulle. :)


p.s. Hiukset jouduin tosiaan taas ajelemaan. Kurjaa. Toivottavasti kasvavat taas pian.

Body and Soul

Oho, enpä oo kirjoitellut tänne pitkään aikaan. Syytän a) väsymystä ja b) joulua.

Edellisen jälkeen tapahtunutta:

1. Lääkäri (onkologi) joulukuun alussa. Kuvausten mukaan kätyrit olivat pienentyneet, ja koska oon jo saanut sytostaatteja niin paljon, päätettiin siirtyä hoidon seuraavaan vaiheeseen eli sädetykseen. Jei!! Joulun pyhien sotkiessa aikatauluja sain kuitenkin vielä yhden annoksen myrkkyjä juuri ennen toimiston pikkujouluja, jottei hoitojen väli venyisi liian pitkäksi. Lääkäri varoitteli, että sivuoireet saattavat tulla vähän pahempina, koska edellisestä myrkystä oli tässä vaiheessa alle kolme viikkoa (pidempi väli ei käynyt päinsä, koska olin sopivat päivät Oulussa). Niinhän ne sitten tulivatkin. Kaiken kukkuraksi hiukset alkoivat taas lähteä. :( Ja lähtevät edelleen. Pehko näyttää niin harvalta, että taidanpa ensi viikolla käydä ajamassa kaikki taas pois. Nyyh ja sniff. Se oli jo niin pitkä.

2. Sädehoitolääkäri vähän ennen joulua. Ensimmäinen lääkäri, joka puhui asioista suoraan. Kertoi, että hoitoni tuskin ovat liitännäishoitoja (leikkauksen lopputuloksen "varmistamishoitoja"), vaan tätä hoidetaan parantumattomana. Lisäksi sain tietää, missä kaikissa imusolmukkeissa todennäköisesti on pahoja soluja, ja mitä kaikkia niistä ei voida sädettää ollenkaan (enemmän haittaa kuin hyötyä). Ei sinänsä mitään uutta tietoa tuon parantumattomuuden suhteen, tavallaanhan kaikki syövät (etenkin levinneet) ovat parantumattomia, ne vain yritetään saada remissioon eli pysähtyneeseen tilaan. Otti se silti aika koville kuulla tollasta. Kun ei sitä kukaan muu ole aiemmin kunnolla sanonut. Saatoin vähän itkeä syöpiksen yleisessä WCssä, ja mummelit toivottelivat mulle kaikesta huolimatta hyvää joulua. <3

Samassa rytäkässä sovittiin simulaatiopäivä ja ensimmäinen varsinainen sädehoitopäivä. No, onkologi neloskerroksesta sanoi aiemmin, että ennen loppiaista ei tapahdu mitään, koska pyhät. Kuitenkin on tietty aikaraja, jonka sisällä edellisestä sytosta sädehoito täytyy aloittaa, ja tämä ei olisi toteutunut millään vasta loppiaisen jälkeen. Lopputulos? Finnair sai luultavasti harmaita hiuksia, kun jätin jo aiemmin varatun paluulennon käyttämättä. Matkustin siis joulun jälkeen Rovaniemelle lentsikalla ja palasin junalla. Ketutti, kun en saanutkaan olla pohjoisessa niin pitkään kuin olin suunnitellut. Koko aika oikeastaan vietettiin Rollossa, enkä ehtinyt Oulussa olla kuin vajaan vuorokauden. Ei sillä kyllä väliä, oli rentoa.

Torstaina oli ensimmäinen "pelkkä Herceptin" -tiputus. Se osoittautui vähän katastrofiksi, kun meikäläiseltä ei noita suonia enää oikein löydy. Vanhoja suonia ei oikein voi enää kamalasti käyttää, kun ovat niin arpeutuneet ja CEF-sytojen vuoksi myös kireät ja kuivat (ilmeisesti paranevat ajan mittaan kuitenkin). Kaksi superkipeää pistosyritystä kyynärvarteen eivät tuottaneet tulosta, ja paikalle piti hakea toinen hoitaja, joka lopulta sai kanyylin sisään. Välissä lämpöhauteita ja paljon aikaa. Nyt on käsivarsi on täynnä kipeitä mustelmia. Ai että mikä kammo piikkejä kohtaan? Yöööök.

Kaikenlaista pientä vastoinkäymistä siis. Mikään ei kuitenkaan ole mitään väsymyksen rinnalla. Nukuin koko joululoman, ja nyt on ollut äärimmäisen vaikeaa herätä yleensä jo aamukasin jälkeen alkavaan sädetykseen. Sentäs nyt täällä etelässäkin ulkona on lunta, joka tuo valoa, ja herääminen on aavistuksen helpompaa. Lisäksi päivittäinen sairaalarumba tuo elämään kaivattua rytmiä kyllä. Helpottaa ehkä näitä epämääräisiä syömisiäkin. Silti on öitä, jolloin nukkuisin vallan helposti kellon ympäri. Hoitoväsymys on ainoa sivuoire, jolle on aika mahdoton tehdä mitään.

Liikunnallinen elämä mun piti aloittaa sytojen jälkeen kevyesti. Paskat! :D 2x viikossa cheerdancea, 2x viikossa hiphopia, ja päälle sali ja/tai hot jooga. En valita. <3 Kunhan muistan pitää kaksi lepopäivää viikossa. Töihinpaluu häämöttänee sitten helmikuun loppupuolella. Ouluun muutto maalis-huhtikuun vaihteessa.

Ensi viikolla alkaa hormonilääkitys Zoladex-pistoksella vatsanahkaan. Samalla aloitan Tamofen-pillereiden popsimisen. Pelottaa ihan kamalasti kaikki kuumat aallot ja muut oireet, mitä niistä todennäköisesti tulee. Mutta niistä ja sädehoidosta lisää sitten joskus myöhemmin! Tänään suuntaan ensin Maijan kanssa Johan & Nyströmiin kaffelle/raakakakulle, ja illalla tanssahtelemaan. Iloista sunnuntaita! :)

p.s. Kelalta ei ole tippunut rahaa edelleenkään. I'm broke.

p.p.s. Keittiön parketin vakuutusasia on EDELLEEN auki. Prkl mää kyllä vaihdan vakuutusyhtiötä!!!!

Moro sano poro ja niin edelleen

Voi että mua muuten vähän vituttaa.

Eilinen labrakäynti ennen suunniteltuja sytoja osoitti, että ei, valkosolut (ne molemmat lajit) eivät oo tarpeeksi normaalilla tasolla hoitoa varten. Tänä aamuna heräsin vaivalloisesti painajaisyön jälkeen kuudelta mennäkseni labraan, jossa hoitaja onnistui jotenkin satuttamaan kättäni ihan helvetisti, ja verta tuli vain juuri ja juuri tarpeeksi tehtävää verenkuvaa varten. Kättä ei voi hipaistakaan nyt (samasta reiästä samaan suoneen pistettiin piikki sekä tänään että eilen, siihen samaan kohtaan, jossa jo ennestäänkin oli piikitysarpi), auauau. Noniin. Sitten jumitin puolitoista tuntia syöpiksellä kuullakseni, jotta eipä tänään mitään myrkkyjä sitten annetakaan. Maanantaina uusi yritys, taas labran kautta.

Eihän tässä muuten mitään, mutta menee koko saatanan aikataulu uusiksi. Eikä siinäkään mitään, yksi siirto nyt ei maailmaa kaada, mutta kun tässä olis ennen joulua kaikenlaista muutakin. Levinneisyyskuvauksia, pikkujouluja, tanssinäytöksiä ja varattuja lentoja. Vielä ei oo tietoa, mihin kaikkeen yksi siirretty hoito vaikuttaa.

Vituttaa, että kärsin sitten oksu- tai vähintäänkin lääketurvotusoloista sekä maanantain että tiistain keikat.

Vituttaa, että kun kerrankin Toni tulee tänne, jotten joutuisi kärsimään sivuoireista yksin, ne oireet tuleekin eri aikataululla.

Vituttaa, jos ja kun kivat asiat peruuntuu taas tämän takia.

Edelleen tiedän, että parantuminen on pääasia ja plaaplaa, mutta olishan se kiva, jos pääkin pysyis kasassa! Päätinkin, että DCA'n joulunäytökseen menen vaikka oksennuspussi kaulaan sidottuna. Yhdestä parin minuutin hiphopista kyllä selviää.

Vituttaa muuten sekin, että en oo saanut Kelalta mitään rahaa syyskuun jälkeen, ja päätöksessä kestää nyt näemmänormaalia kauemmin. Ei kait siinä, tili vaan on vähän tyhjänlainen.

Mutta se on ihan kivaa, että hiukset kasvaa. Ne on jo aika pitkät! Millien mittapuulla. Muutkin karvat kasvaa, se ei oo niin järisyttävän kivaa (koska en muista, että säärikarvoja pitäis joskus esim. sheivata). Tai siis kaikki muut, paitsi ripset. Ne päätti lähteä melkein kokonaan. Tällä hetkellä on siis aika turha käyttää minkään sortin ripsiväriä parin millin nysiin, mutta onneksi vahvalla rajauksella pääsee pitkälle noin niinkun ulkonäöllisesti, eikä ripsaria välttämättä edes tarvitse. Pikkujouluihin voi sitten liimata tekoräpsyt.

Oon myös ihan joulufiiliksissä! Taidanpa tästä keitelläkin taas vähän glögiä. Hakisin ulkoa myös risun koristeltavaksi virkkaamillani palloilla, ellei ulkona sataisi kaatamalla.

---- Edit.

Kah, just posti kolautti Kelan päätöksen luukusta sisään. Sairauspäiväraha on myönnetty 31.12. asti lääkärin B-lausunnon mukaisesti, mutta silti tarvitaan vielä työterveyslääkärin lausunto työkyvystä, jotta päivärahaa voitaisiin maksaa 9.11. jälkeiseltä ajalta. Hittoako pitää noin vaikeaksi tehdä tollanenkin asia kysynpähän vaan. Toiseksi, sain soittoajan vihdoin perinnöllisyyspolille. Silloin siis keskustellaan, milloin olis mahdollista tulla paikalle. Vähän hidas prosessi vissiin.

Niin, ja parketin vakuutusasiathan ei oo vieläkään ratkenneet. Hidasta sekin.

Push The Sky Away

Juuri, kun pääsin kuluvalla viikolla sanomasta lääkärille, että "joojoo, CEF tuntuu paljon helpommalta kuin doketakseli, kun ei oo sitä flunssakierrettä", niin enköhän kärsi melkoisista oloista.

Sain sairaalalta torstaina aiempaa vahvempia pahoinvoinninestolääkkeitä, joten oksentaa ei ole tarvinnut. Huono olo on silti. Lisäksi pahoinvointilääkkeet aiheuttavat tottakai muita oireita, kuten vatsan käsittämätöntä turpoamista suureksi, kipeäksi palloksi, joka ei meinaa hellittää millään. Ja närästystä. Ja mitä kaikkea. Monta päivää on nyt mennyt ihan lötköillessä. Perjantaina jaksoin tsempata, koska Jonna oli kylässä, ja käytiin syömässä ja tutustumassa uuteen ihanaan putiikkiin (nettikauppa KLIK!) tässä naapurissa, ja kävin illalla Sannan synttäreilläkin. Ja eilen illalla Marian synttäritupareissa. Mutta sosiaalisissakin tilanteissa olen ollut kuin haamu, en oo jaksanut oikein jutella ja on pitänyt kovasti keskittyä hereillä pysymiseen ja kaikkeen muuhun paitsi vatsassa vellovaan ikävään oloon.

Kävin myös torstaina kompressiohihan ja -hanskan mittauksessa. Niillä hoidetaan leikatun puolen turvotusta, joka johtuu poistetuista imusolmukkeista (-> nesteet eivät kierrä), ja joka ei oo missään nimessä kovin terveellistä. Sairaala maksaa hihan ja hanskan, ja nyt odotellessa niitä omien mittojen mukaan valmistettuja yksilöitä, kädessäni on väliaikainen hanska. Harmaa. Omathan tulevat sitten olemaan mustat. Kyllä tämä turvotusta poistaa! Aamulla se pistetään käteen ja illalla otetaan poies. Se, joutuuko tällaisia käyttämään koko loppuelämän, päivästä toiseen, kesät talvet, on vielä mysteeri, mutta vaihtoehto. Toki nyt kun hoidot ovat kesken, turvotusta on luultavasti enemmän kuin tulevaisuudessa. Mutta never know. Ahdistaa tämmöset.

Turvotus ahdistaa muutenkin tajuttomasti. Tiedän, että se tuntuu kaiken keskellä jotenkin turhalta, mutta se on niin vahva osa kehonkuvaa kuitenkin, se, miltä näyttää… Mitkä vaatteet mahtuu päälle. Osa on varmasti ihan rehellistä lihomista, kiitos liikkumattomuuden ja todella epämääräisen ateriarytmin, mutta toivon, että osa on vain nesteitä. Lihaksista nyt ei ole minkäänlaista tietoakaan enää. Ah-dis-taa. Tiedän, että kai ne sitten joskus saa takaisin. Ja kyllähän minä liikun aina kun kykenen, vaikka näitä reilun viikon taukoja tuleekin helposti. Viime viikolla kävin muuten ensimmäistä kertaa reilun neljän kilsan lenkillä sitten jonkun syyskuun alun. Tuntui ihan hirveältä. Mutta selvisin! Eniten ehkä angstaankin sitä, kun tähän koko hommaan ei ole minkäänlaista kontrollia. Normaalisti ihminen voi valita itse mitä syö ja miten liikkuu, ja on tottunut sitä kenties tekemäänkin. Löytämään iloa niistä. Nyt tuntuu, ettei mulla ole minkäänlaista osaa eikä arpaa kyseisiin asioihin. Pitää ikään kuin vaan mennä virran mukana, ja siinä sivussa tuntea itsensä rumaksi. Äh.

Hiukset sentäs eivät ole lähteneet enää! Ehkä ne on tottuneet noihin myrkkyihin. Toisaalta, on tapauksia, joissa kaikki lähtee vasta viimeisen hoidon loputtua.

Eilen aamulla keräsin lakanapyykkiä mytyksi lattialle. Illan tullen se mytty oli siinä edelleen. Äsken sain sen koneeseen. Saavutus kai sekin. Vielä kun saisi viikon tiskivuoren jonnekin piilotettua.

Tiedän, että kun pari päivää vielä jaksaa, niin olo helpottaa, ja pääsen taas vähän liikkumaan ja jaksan ehkä tehdä jotain muutakin kuin möllöttää lattialla. Olisi kamalasti suunnitelmia esimerkiksi joulukorteista ja -lahjoista, mutta ne ovat kovastikin vielä siinä suunnitelma-asteella. Nyt just ei ole virkeyttä toteutukseen asti. Ehkä ensi viikolla sitten.




p.s. Vakuutusasia uusitun keittiön parketin suhteen on vieläkin auki. Hiivatin vakuutusyhtiöt!! Haluavat kiertää kaikki mahdolliset reitit, ettei tarttis maksaa.

Kuva joku vanha bokeh-kokeilu Linnanmäeltä. Otsikko Nick Caven uusimmalta, joka soi tässä juuri taustalla. <3