Helminauhaa

Huhhei. Sädehoito alkaa olla puolivälissä. Tietäähän sen, että nopeasti ne päivät lopulta hurahtavat ohi, sisälsivät ne sitten jotain mukavaa tai jotain ikävää. Jälkeenpäin on helppo hymähdellä ikuisuudelta tuntuvalle aikakäsitykselle.

Sädetys ei onneksi ole fyysisesti kummoistakaan. Alustalle mennään makaamaan yläruumis paljaana, kädet pään yläpuolella, ja lähelle rintaa tulee masiina joka tuottaa erilaisten, muuttuvien aukkojen läpi korjaavia säteitään. Loppusäde tuotetaan vielä jonkunlaisen erillisen härpäkkeen lävitse. Kokonaisuudessaan aikaa menee yleensä 10-15 minuuttia, mutta joskus käy niin, ettei oikeaa asentoa meinaa löytyä. Hoitajat siis asettelevat minut alustalle huoneessa olevien lasereiden ja rintaani jo aiemmin tatuoitujen pienten pisteiden avulla. Täytyy olla täsmälleen oikeassa paikassa ja liikkumatta koko hoidon ajan, että säteily menee oikeaan paikkaan.

Riippuen sädetysalueesta, sivuoireet ovat moninaiset (näin ainakin oon käsittänyt). Itsellä hoito on paikallista, eikä kohdistu mihinkään elimiin, joten sivuoireetkin ovat paikallisia - punoitusta ja arkuutta hoitoalueella. Olen ahkerasti rasvannut ihoani, joten se ei toivottavasti ala kuiva kovin pahasti. Käytännössä tunne on vähän sama, kuin jos olisi polttanut itsensä auringossa. Henkisesti sädehoito on vähän hankalampaa. Rytmiä päiviin, joo-o, mutta on vaikeaa, kun sairaala määrää elämästäsi. Herään joka aamu seitsemältä vain raahautuakseni vartiksi Meilahteen. Loppupäivä menee sitten vähän miten menee.

Nyt on muutenkin ollut paljon henkisesti hankalia päiviä. Hormonilääkkeillä saattaa olla sormensa sopassa, mutta suurin syy on varmasti yksin kotona vietetyt päivät. Usein tuntuu kovin merkityksettömältä. Vaikka kotonakin olisi tekemistä, kuten muuton tai remontin suunnittelua, saan harvoin mitään aikaan. Olo on vaan tosi blöö. Iltaisin herään yleensä eloon, kiitos treenauksen. Usein tanssitreeneihin tai joogaan lähtiessä ketuttaa hetkellisesti koko harrastus, mutta tunnin, parin jälkeen oon ihan kuin uusi ihminen! Elämä tuntuu saaneen taas merkityksen. On se jännä. Siksi, vaikka töihinpaluu ei ihan järjettömästi kiinnostakaan, uskon sen olevan vain hyväksi mulle. Saan jotain sisältöä näihin päiviin.

Toni on Hemavanissa laskureissulla poikain kanssa, joten mulla on entistäkin yksinäisempi loppuviikko tiedossa, buu. Onneksi on sovittuna lounasta ja iltamenojakin viikonlopulle. :)


p.s. Hiukset jouduin tosiaan taas ajelemaan. Kurjaa. Toivottavasti kasvavat taas pian.